Aina kuulee sanottavan, että kauneus on katsojan silmässä. Missäköhän siellä se siis on? Lisää kevyttä polemiikkia siis tiedossa…
Lisää aivokuorenhilseilyä artikkelissa.
Mitä kauneus on?
Mietitkö koskaan miksi joku asia on mielestäsi kaunista? Miksi juuri tämä asia, onko se tuntemus, onko se fysikaalinen ilmiö, onko se reaalinen piirre, tietty väri, tietty ääni, tietty henkilö, yhteisön paine, mikä? Vaikuttaako kauneuden kokemukseen jokin tajuntamme ylittävä, vai jokin ymmärtämystämme tukeva? Onko jokin enään kaunista, jos jäsennämme sen täysin? Katoaako kaunis analyysiin? Onko kauneuden siemen selittämättömässä? Onko kauneuden näkeminen idiotiaa?Idiootti ei erota rumaa kauniista ja kaunista rumasta. Onko kauneuden näkeminen vain oman näkökannan vahvistusta? Moraalinen arvio siis? Olenko moralisti vai idiootti? Idiootti vai moralisti, kas siinä pulma, sanoi esteetikko tosissaan, filosofisin aatoksin napaansa kaiveltuaan. Vai onko kyseessä vain pelkkä kompakysymys: voiko ”olla ja eikö olla” samaan aikaan?
Onko se epätäydellisyys, joka tekee kauniiksi? Moralisti sai voimansa ”ulkoisesta moraalittomuudesta” ja idiootti ymmärtämättömyydestään? Moralisti luo illuusion ”kauneudesta” itsessään peittämällä omat piirteensä moralisoidessaan ulkoista ”rumuutta”. Moralisti ei näe kauneutta. Onko kauneuden arvottaminen moralismia ja yksi moralismin keskeisin keino? Kuinka vahva onkaan arvio rumaan ja kauniiseen? Pysähdy tässä hetkeksi! Luokittelemalla asioita kauniiksi ja rumiksi luokittelemme niitä jyrkästi eriarvoisiksi. Teemme niistä ”puhtaita” tai ”likaisia”. Onko kuitenkin kysymys kauneudesta ja rumuudesta kokonaan väärä kauneuden kannalta? Täytyykö kauniin olla parempaa kuin ruman? Onko kaunis moraalisesti parempi kuin ruma? Katsokaa politiikkaa, mediaa etc. Onko moralismi valloittanut kauneuden? Historiassa on nähty monta kertaa kuinka kauneus, puhtaus ja moralismi sekoittuvat, siis rumuus, likaisuus yms. sekoittuvat. Silloin on syytä havahtua. Mistä luotiin 1920-1940 -luvuilla voimassa olleen ajattelun ja estetiikan pohja? Tiedät kyllä varmaan mistä on kyse…
Mihin sinä kiinnität huomiota kauniissa?
Onko kaunis siis jotain tuttua ja turvallista, eli pidät kauniina sitä, joka on mielestäsi jo harmoonista ja oikeata, siis sinun näkemystesi mukaan. Yleensä harmoninen ja kaunis on sitä syvintä tottumusta. Entä sitten ruma taide, art brut etc. Nykytaide monesti pyrkii enemmän uuteen ja järkyttämään kuin kauniiseen. Onko tässä enää kyse kauneudesta? Onko tämä pelkkää moralismia? Onko taitelija tässä se moralisti, joka yrittää opettaa idiootteja, vai onko taitelija se idiootti, joka yrittää moralisoida moralisteja. Mitä taide -keskustelun mitä- ja miten- taiteen erossa sivuttiin tätä: miten- taide estetiikkaa ja mitä- taide moralismia? Mitä taide tästä.
Mitä kauneus on? Onko kauneus vain pölyttynyttä vanhoillisuutta ja luutuneita käsityksiä? Pilaammeko kauneuden arvottamalla sen? Pilaammeko kauneuden luokittelemalla sen kauniiseen ja rumaan? Tuhoammeko kauneuden moralisoimalla sen?
Mitä mieltä minä olen?
Täydellinen on yleensä liian ”steriili” ja vasta ”virhe” tekee kauneuden havaittavaksi. Moralisti saa voimansa ”moraalittomuudesta” ja idiootti tietämättömyydestään. Kumpikaan ei näe kauneutta, toinen tuottaa ”kauneuden rumentamalla” ja toinen ”rumuuden kaunistamalla”. Näyttääkö ruma kukka kauniilta rumassa ympäristössä ja kaunis kukka rumemmalta kauniiden kukkien joukossa. Onko se siis ”ruma”, joka saa näyttämään kauniilta ja kaunis, joka saa näyttämään rumalta. Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan… Eli kyse on moralismista, joka on idiotiaa, jos ei voi nähdä ruman kauneutta, kauneuden rumuutta: ymmärrä että kaunis on kaunista vain rumuudessaan, rumuus rumaa vain kauneudessaan.
Mielestäni kaunis on sellaista, joka ottaa huomioon niin vanhan kuin uuden, tuo vanhaan jotain uutta, uuteen jotain vanhaa, kauniiseen jotain rumaa ja rumaan jotain kaunista. Moralisti ei näe kauneutta vain rumuuden, idiootti ei näe rumuutta vaan leijuu ”kauneudessa”. Kauneus on näkemisen siirtymää. Näet jotain muuta kuin ”moraalisen illuusiosi” tai ”kauneuden unesi”
Kauneus vaatii samanlaisuuden ja erilaisuuden: juuri erilaisuudesta ja samanlaisuudesta yhdessä tulee kaunista? Arvottamalla asioita rumiksi ja kauniiksi tuhoamme kauneuden, moralisoimme sen. Kauneudesta tulee helposti puhdasta, hyvää ja rumasta likaista ja pahaa. Tästä on historiassa paljon esimerkkejä. Voimme avata oven kauneudelle näkemällä ”ruman” ”kauniissa” ja ”kauniin” ”rumassa”. Kaunista on ”kauneuden” näkeminen siellä missä sitä ei kuvitellut olevankaan ja ”rumuuden” näkeminen siellä missä sitä ei pitäisi olla. Näin näet kauneuden itsessään irti arvostuksistaan, irti moraalisoinneista. Tätä on mielestäni hyvä miettiä nykypäivän pöhinässä. Kauneus on silloin kun sinä haastat itsesi ja näet tai tunnet jotain omien linssiesi reunojen takaa, ylität omat näkemisesi rajat.
